Parasta on lukijoiden palaute, toistavat kirjailijat aina. Mutta klisee on totta.

Esikoiskirjani julkaisussa kaikkein ihmeellisintä on ollut se, että jossain joku, joskus, kuuntelee tai lukee kirjoittamiani sanoja – ja parhaassa tapauksessa ajatus, tunne, jonka olen yrittänyt liu’uttaa sanojen välityksellä aivoistani lukijalle, saapuu perille.

That’s magic, ladies and gentlemen.

Lähes kaikki palaute on ollut myönteistä. Ihmiset ovat aivan käsittämättömän kilttejä ja haluavat ilahduttaa; kirjani luettuaan he tarttuvat puhelimeen, Whatsappiin, Messengeriin tai Instagramiin kertoakseen, että kirjani kosketti, itketti, oli luettu yhdeltä istumalta.

Moni sanoo, ettei sitä voi laskea käsistään. Moni käyttää sanaa “pakahduttava”.

Käsittämättömän moni kiittää kirjasta. Olen nöyryydestä äimälläni, en mielestäni ole tehnyt mitään kiittämisen arvoista. Kirjoitin vain kirjan. Mahtavaa, jos se ilahduttaa.

Osa palautteesta on kommentoinut kirjani väitettyä “raivokkuutta”. Kirjailijakollegani Venla Pystysen itsemurharomaanissa En voi lakata ajattelemasta kuolemaa (WSOY 2022) on yksi kirosana, minulla niitä on viisi. Viisi.

Tekeekö se minusta “raivoisan”, kun kirjani Ehdin rakastaa häntä alkuosassa kerron, miltä pikkulapsesta tuntuu menettää äiti? Kirjani loppuosassa kiukkuni laantuu sarkasmiksi, vaikka tarinan varrella on paljon laiminlyöntejäkin.

Kertooko se sittenkin tästä suomalaisesta yhteiskunnastamme ja tunneilmastostamme, psyykkisestä perinnöstämme, että muutama raivon ilmaisu kirjassa saa osakseen valtavaa huomiota? Pitäisikö muidenkin ilmaista raivoaan vähän enemmän?

Entä jos olisin mies – Henrik Tikkanen, Pentti Saarikoski, Juha Vuorinen – moitittaisiinko minua raivosta?

Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen professori Hanna Sutela kommentoi vuonna 2006 Helsingin Sanomille, että kirjailija Minna Canthin aikaan väkivaltaisen naisen kuvaaminen kirjallisuudessa oli “tavatonta”, ja kirjailija “sai kuulla kunniansa”. Hänet leimattiin aggressiiviseksi, eli epänaiselliseksi.

Jos pääsen oikeutetulla raivollani samaan sarjaan kuin Minna, en valita! Mutta voisivatko yhteiskuntamme asenteet kuitenkin valua 1800-luvulta pikkuhiljaa kohti nykypäivää?