Mieheni päivittäinen hössötys ajaa minut toisinaan raivohulluuden partaalle.

Olen enimmäkseen täysin vakuuttunut siitä, ettei aamuhesarin noutamiseen kerrostaloasunnon postiluukusta tarvita kahta ihmistä, mutta saatan toki olla pahasti väärässä.

Uskoakseni mieheni kotimaan kulttuurissa yhteinen tekeminen on arvo sinänsä, kollektiivisuus on välittämisen symboli. Hössötys tulee sivuoireena.

Appivanhempieni talossa pelkkään aamupaahtoleivän valintaan osallistuu vähintään neljä ihmistä. Keskustelu asiasta on runsasta, eikä kukaan kuuntele toisia. Informaation välitys ei ole tapahtumalle leimallista.

Tehokkuus, vähäeleisyys ja olennaisen erottaminen alkavat mielessäni hahmottua yhä selvemmin suomalaisiksi – vai pohjoismaisiksi? – piirteiksi.

Puolisoni on silmiinpistävän huono erottamaan, mikä kulloisellakin hetkellä on olennaista; omien hiusten sukiminen vai tulipalon sammuttaminen.

Hänen mielestään suomalaiset puolestaan ovat ihmeellisiä: kykenevät rakentamaan talonsa, siivoamaan huushollinsa, kasvattamaan lapsensa ja keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista päivällispöydässä henkeä vetämättä.

Samalla kun pystyttävät pihalleen savusaunaa ja virkkaavat taaperolleen päiväpeittoa.