Kerroin veljelleni, että eräs varsinaissuomalainen mediataho oli kysellyt yhteystietojani kustantajaltani. Olin kauhuissani – mitä annettavaa minulla voi olla kenellekään!

Olen kaiken sanottavani Suomen presidenttien lemmikeistä sanonut maaliskuussa julkaistavassa kirjassani.

Veli ehdotti, että käännän haastattelun ”juurevan turkulaistaustani vaikutukseen kirjalliseen lahjakkuuteeni”.

”Juureva turkulaistaustani” alkoi hihityttää niin suunnattomasti, että olin tukehtua etelähelsinkiläiseen latteeni.

Toki kaikki isovanhempani ovat kotoisin Turusta ja Salon seudulta – Muurlasta, Halikosta sekä Uskelasta – vaikka itse olenkin syntynyt tukevasti Helsingin stadiin. En häpeä taustaani. Oikeasti.

Mutta juureva?

Kieltämättä juurevalta tuntuu isoäidin äiti, jota kutsuttiin meillä Helsinkissä ”Turun mummoksi”, vaikken häntä koskaan ehtinytkään näkemään. Tarinaan liittyy aviottomia lapsia, ulkomaalaisia aviomiehiä jotka tulivat Suomeen tekemään sveitsiläistä reikäjuustoa ja lähes lukutaidottoman mummelin legendaarinen maine lehtien myyjänä Turun kauppatorilla. Käsittääkseni.

Puutorilla? Vanhalla torilla? Wiklundin kulmalla?

Ymmärrän vielä jotenkin, että poloinen ihminen saattaa joutua selvittämään henkensä pitimiksi paroni Mannerheimin sata ja yksi konia (minä kun en osaa myydä lehtiä, joudun kirjoittamaan niihin), mutta 1900-luvun alun Turun torien miettiminen on jo aavistuksen liian paksua.

Seuraavaan kustannussopimukseen vaadin pykälän, että mikäli kirjallinen työ aiheuttaa tekijälleen hallitsemattomia pakkoajatuksia Suomen Turusta, tekijälle maksetaan ns. likaisen työn lisä.

Nyt tarvitsen veljeltä kertauskurssin suvusta, ennen kuin ne varsinaissuomalaiset soittavat.