Meillä tapellaan myöhästymisestä päivittäin. Puolisoni on asunut Suomessa jo yli vuoden, mutta pitää sinnikkäästi kiinni keskiaasialaisesta ajankäsitteestään. Siippa ryhtyy yleensä ajamaan partaansa siinä vaiheessa kun pitäisi olla ovesta ulkona.

Kai hänelle ajankäytön suunnittelu on 32 vuoden jälkeen yhtä vaikea uusi tapa opittavaksi kuin minulle olisi yhtäkkiä ruveta ottamaan rennosti?

Eilen huomasin karjuvani naama punaisena, että mikäli hän – jälleen kerran – myöhästyy sovitusta tapaamisestaan, hän on häpeäksi minulle, sukulaisilleni ja kaikille suomalaisille. Ja presidentti Kekkoselle.

Hiukan hävettää – siippa oli menossa vain Suklaafestivaalien maistelutyöpajaan.

Missä kohtaa suomalaista yhteiskuntaa tämä mielipuolinen säntillisyys ohjelmoidaan tajuntaamme?

Päiväkodissa, jossa viimeistä lapsensa hakijaa katsotaan karsaasti? Yhteisissä perhejouluissa, joissa lahjojenjako aloitetaan täsmälleen klo 18.03? Koulussa, jossa paikallaan istuminen määrättynä aikana on tärkeämpää kuin derivaatan oppiminen?

Itse en uskaltanut myöhästyä peruskoulusta kuin kahdesta pakottavasta syystä: yritin löytää aamuisella koulumatkallani naapurin roskista, johon uskalsin työntää äitipuoleni evääksi tekemät ruisleivät. Tai kiskoin samaisen kasvattajan pakottamia damaskeja jalastani ennen kouluun tuloa.

Niin, damaskeja. Nurmijärvellä 1980-luvulla. Tervetuloa, psykologin sohva!