Avainsanat
anoppi, avioliitto, kotityöt, maahanmuuttaja, Pakistan, pohjoismaat, rakkaus, siippa, suomalainen yhteiskunta, suomalaiset tavat, Suomenlinna
Muutimme saarelle, talvisin kauas ensiapupalveluiden ulottumattomiin. Ensimmäisenä iltanamme siippa leikkasi perunaveitsellä sormeensa.
Mies oli ollut kolme viikkoa äitinsä ruokapatojen ääressä ja meni tyylipuhtaaseen paniikkiin, kun suomalaisvaimolle olisi pitänyt yllättäen ja pyytämättä laittaa ruokaa.
Vaimo makasi migreenissä, verenpainelääkkeissään ja flunssassaan sängyssä. Vaimo päätyi valmistamaan makaronilaatikon loppuun, kun veri alkoi lentää keittiössä.
Kirosin noin tuhannennen kerran, miksen voi olla naimisissa jäyhän suomalaisuroon kanssa, joka tekee makaronilaatikon vaikka päällään seisten! Murahtelee korkeintaan kaksi tavua ohimennen.
Miksi keittiössäni sen sijaan luistelee tämä haavanlehtimäinen mimosa, joka hermostuu pienimmästäkin vastuullisesta kotityöstä?
Koska hänen kulttuurissaan miehiä ei opeteta kotitöihin, perheyksikön jaettuun vastuuseen, velvollisuudentuntoon eikä toisten huomioimiseen.
Heitä opetetaan, nähdäkseni, sen sijaan puhumaan tunteistaan, ilmaisemaan itseään ja jakamaan ympärilleen iloa.
Mies-parkani.
Hän joutuu olemaan naimisissa naisen kanssa, joka yhä kuvitelee suomalaisen kulttuurin olevan jollain tavalla ylivertainen.
Eipä synny ruokia 1960-luvulla syntyneeltä jäyhältä suomalaisurooltanikaan… 😀
TykkääLiked by 1 henkilö