Oikeinkirjoitustalebanin narinaa

Avainsanat

, , , , ,

Älkää ymmärtäkö väärin: minä rakastan Hesaria. Vaikka olisin sellaisissa finanssiongelmissa, että joutuisin harkitsemaan isoäitini myymistä, tilaisin silti Helsingin Sanomat aamiaispöytääni.

Onneksi molemmat isoäitini lukevat aamulehtiään jo autuaammilla metsästysmailla.

Mutta. Olen toimittaja, ja minua ottaa päähän, kun kollegat muokkaavat alamme ammattikäytäntöjä omituiseen suuntaan.

Eikä tässä ole kyse vain minun mielipiteestäni, vaan lukijoista. Ovatko he ansainneet sen, että rapautamme journalistista kielenkäyttöä?

Jos opettaisin yhä lehtikirjoittamisen perusteita Espoon työväenopistossa, ottaisin Hesarin tämänpäiväisen jutun ”Mitä hyötyä Suomesta on muille?” keskustelunaiheeksi. Armoitettu kollegani Aino Frilander on nimittäin tehnyt erikoisen kielellisen valinnan ja lisännyt keskelle haastateltavansa, Simon Anholtin kommenttia hakasulut selittämään tämän kiroilua.

Miksi kusessa-sana on Hesarin toimittajan mielestä niin kamala, että siihen tarvitaan lapselliselta kuulostava huomautus: [Anholt kiroilee aika paljon.]?

Miksei toimittaja valinnut vapaasti suomentaen kommenttiin neutraalimpaa sanaa ”pulassa”? Tai ”nesteessä”, jos haluaisi olla omituinen? Mutta hakasulkuja omituisempaa ei ole.

Sitä paitsi, miksi Anholtin kiroilua pitää ylipäänsä selittää lukijalle? Kun ei lukija kuitenkaan kuule sitä.

Armoitettu toimituspäällikköni Otavamedian lastenlehtiyksikössä aikoinaan vastasi esimiehensä syytöksiin liiasta kiroilusta: ”Vitut kiroilen.”

If These Are Our Heroes Who Needs Enemies

Avainsanat

, , , ,

Kävin katsomassa supertaiteilija Jani Leinosen näyttelyn If These Are Our Heroes Who Needs Enemies galleria Zetterbergissä näyttelyn viimeisenä päivänä.

Kuva puhukoon puolestaan.

Leinonen_Kekkonen_1_IVJPG

Jani Leinosen teokset Kekkonen I-IV näyttelyssä If These Are Our Heroes Who Needs Enemies 18.1.–10.2.2019.

Julkisuuden kauhuista

Avainsanat

, , , , ,

Kerroin veljelleni, että eräs varsinaissuomalainen mediataho oli kysellyt yhteystietojani kustantajaltani. Olin kauhuissani – mitä annettavaa minulla voi olla kenellekään!

Olen kaiken sanottavani Suomen presidenttien lemmikeistä sanonut maaliskuussa julkaistavassa kirjassani.

Veli ehdotti, että käännän haastattelun ”juurevan turkulaistaustani vaikutukseen kirjalliseen lahjakkuuteeni”.

”Juureva turkulaistaustani” alkoi hihityttää niin suunnattomasti, että olin tukehtua etelähelsinkiläiseen latteeni.

Toki kaikki isovanhempani ovat kotoisin Turusta ja Salon seudulta – Muurlasta, Halikosta sekä Uskelasta – vaikka itse olenkin syntynyt tukevasti Helsingin stadiin. En häpeä taustaani. Oikeasti.

Mutta juureva?

Kieltämättä juurevalta tuntuu isoäidin äiti, jota kutsuttiin meillä Helsinkissä ”Turun mummoksi”, vaikken häntä koskaan ehtinytkään näkemään. Tarinaan liittyy aviottomia lapsia, ulkomaalaisia aviomiehiä jotka tulivat Suomeen tekemään sveitsiläistä reikäjuustoa ja lähes lukutaidottoman mummelin legendaarinen maine lehtien myyjänä Turun kauppatorilla. Käsittääkseni.

Puutorilla? Vanhalla torilla? Wiklundin kulmalla?

Ymmärrän vielä jotenkin, että poloinen ihminen saattaa joutua selvittämään henkensä pitimiksi paroni Mannerheimin sata ja yksi konia (minä kun en osaa myydä lehtiä, joudun kirjoittamaan niihin), mutta 1900-luvun alun Turun torien miettiminen on jo aavistuksen liian paksua.

Seuraavaan kustannussopimukseen vaadin pykälän, että mikäli kirjallinen työ aiheuttaa tekijälleen hallitsemattomia pakkoajatuksia Suomen Turusta, tekijälle maksetaan ns. likaisen työn lisä.

Nyt tarvitsen veljeltä kertauskurssin suvusta, ennen kuin ne varsinaissuomalaiset soittavat.

Kaikki Zapasta ja muita aakkosia

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Maahanmuuttajapuolison rivakassa kotiutumisessa Suomeen on se huono puoli, että minulla vähenevät hauskat jutunaiheet.

Blogin kirjoittaminenkin muuttuu suossa tarpomiseksi, kun siippa sujuvasti syö töissä torstaisin hernaria ja kiroilee loskasäätä selvällä suomella.

Onneksi amerikkalainen populaarikulttuuri synnyttää yhä ihmetystä.

C-kasettien ja musiikkivideoiden aikakaudella syntynyt puoliso ei ole päässyt täysillä kiinni Google-kulttuuriin, sillä hänen kotimaansa valtaapitävät ystävällisesti sensuroivat kansalaistensa pääsyä tiedon valtatielle. Vuonna 2012 pakistanilaiset vielä pääsivät surffaamaan YouTubeen, mutta pian sekin turmion pesä suljettiin.

Siipan pophistoriaosaaminen on reikäinen kuin Uuno Turhapuron paita. Se on erikoinen kooste huhupuheita, etsivätyötä ja intialaisten Bollywood-elokuvien musiikkiviitteitä.

Siippa tietää, että Tom Cruise oli naimisissa Mimi Rogersin kanssa, muttei tiedä tämän eronneen jo Nicole Kidmanista. Hän yllättää minut tyhjällä katseella, kun puheeksi tulevat The Beatles, John Lennon tai Elvis Presley. Imagine-biisin merkitystä en jaksa edes ryhtyä aukomaan.

Viimeksi elokuvaa katsoessamme eräässä repliikissä mainittiin Frank Zappa, ja siippa yllätti jälleen: ”Kuka hän oli?”

Minut nämä viattomat kysymykset lennättävät usein tiukkaan Google-selailuun. En osaa aina lonkalta vastata, oliko Zappa esimerkiksi hippi, hämy vai rokkari. Siipan tietämättömyys sivistää minuakin.

Nyt meillä kotona on pino Zappan levyjä, jotka mamu kävi hakemassa kirjastosta omalla kortillaan.

Mutta meistä kumpikaan ei tiedä, kuka oli sheikki Yerbouti.

 

 

Mieheni on salanero

Olemme muuttamassa. Kuun vaihteessa vanha asunto täytyy jynssätä huolella ennen luovuttamista, suomalaiseen tapaaan.

Saan aviomieheltäni Whatsapp-viestin.

– En voi pestä kylpyhuonetta. Cif on loppu.
– Ööh, sitä saa kaupasta lisää…? vastaan hämmentyneenä.
– Mutta sinähän sanoit, ettei vanhaan asuntoon saa enää ostaa mitään ylimääräistä!
– HAMMASTAHNALLAKO SE KYLPPÄRI SITTEN PESTÄÄN?!

Luoja paratkoon. Jonain päivänä vielä kirjoitan blogiin tästä sankarista. Eiku.

Länsimainen harha

Avainsanat

, , , , , , , , , ,

Muutimme saarelle, talvisin kauas ensiapupalveluiden ulottumattomiin. Ensimmäisenä iltanamme siippa leikkasi perunaveitsellä sormeensa.

Mies oli ollut kolme viikkoa äitinsä ruokapatojen ääressä ja meni tyylipuhtaaseen paniikkiin, kun suomalaisvaimolle olisi pitänyt yllättäen ja pyytämättä laittaa ruokaa.

Vaimo makasi migreenissä, verenpainelääkkeissään ja flunssassaan sängyssä. Vaimo päätyi valmistamaan makaronilaatikon loppuun, kun veri alkoi lentää keittiössä.

Kirosin noin tuhannennen kerran, miksen voi olla naimisissa jäyhän suomalaisuroon kanssa, joka tekee makaronilaatikon vaikka päällään seisten! Murahtelee korkeintaan kaksi tavua ohimennen.

Miksi keittiössäni sen sijaan luistelee tämä haavanlehtimäinen mimosa, joka hermostuu pienimmästäkin vastuullisesta kotityöstä?

Koska hänen kulttuurissaan miehiä ei opeteta kotitöihin, perheyksikön jaettuun vastuuseen, velvollisuudentuntoon eikä toisten huomioimiseen.

Heitä opetetaan, nähdäkseni, sen sijaan puhumaan tunteistaan, ilmaisemaan itseään ja jakamaan ympärilleen iloa.

Mies-parkani.

Hän joutuu olemaan naimisissa naisen kanssa, joka yhä kuvitelee suomalaisen kulttuurin olevan jollain tavalla ylivertainen.

Rasisti häviää aina

Avainsanat

, , , , , , , , ,

Koska aviomiehelläni on musta tukka ja ruskeat silmät, joidenkin suomalaisten mielestä on hyväksyttävää tuijottaa häntä vihamielisesti vaikkapa bussissa.

Mulkoilla minua, kun kaulailen puolisoani kadulla.

Kiilata meidät Lidlin kassajonossa, muka ”vahingossa”.

Levittää meistä pikkusieluisia valheita julkisesti, tuntematta meitä lainkaan.

Kuvitella, että mieheni on elänyt ”sodan kauhuja”, vaikka hänen elämänsä urbaanissa suurkaupungissa on ollut yhtä tylsää kuin Jönnköpingissä.

On rasismia kuvitella, että mieheni on auttamatta erilainen, koska hän on muualta.

Sellaisilla ihmisillä emme vaivaa päätämme.

Keskitymme sen sijaan vaikkapa niihin pieniin kantasuomalaisiin, jotka puolisoni työpaikalla kuljettavat kättään hänen mustalla parransängellään hämmästellen.

Ja hyväksyvät näkemänsä kyselemättä.

He ovat niitä, joiden mielipiteellä on merkitystä. Uudet, uljaat suomalaiset.

Minun rakkaani tekee monikulttuurisuustyötä pelkällä olemassaolollaan. Eikä sille yksikään rasisti mahda mitään.

Laulu avioeron autuudesta

Avainsanat

, , , , , ,

Jos se ystävistä, sukulaisista ja kadunmiehistä olisi kiinni, pysyisin glögisheikin kanssa onnellisesti naimisissa elämäni loppuun saakka.

Pelkästään ulkopuolisten järisyttävän tahdonvoiman avulla.

Niin paljon on ”ystäviä”, jotka seurustelevat kanssani sosiaalisesti vain niin kauan, kun olen osa onnellista kokonaisuutta.

Heille sopivaa kokonaisuutta. Mitä tahansa kokonaisuutta.

Niin paljon ihmiset pelkäävät toisten eroja. Niin pelottavia ovat villit sinkut.

Koska erot väläyttävät mahdollisuutta, että sama voi sattua kenelle vaan. Minulle. Sinulle?

(Kyllä, juuri sinulle.)

Ikään kuin eroaminen olisi häpeä tai ongelma! Kulissi rehellisyyttä tavoiteltavampaa.

Kun seuraavan kerran tykkään kaverin pariselfiestä Facebookissa, tekooni sisältyy ääneenlausumaton varaus.

Heillä on lupa olla myös onnettomia.