Mikä maahanmuuttajissa pelottaa?

Avainsanat

, , , ,

Halusimme toimittajakollegani Vesa Vattulaisen kanssa kokeilla, toimiiko journalismin joukkorahoituspalvelu Rapport.

Laadimme marraskuun puolivälissä juttuidean siitä, mikä maahanmuuttajissa tai toiseudessa pelottaa. Asetimme rahoituksen keräysajaksi kuukauden.

Julkaisimme ideamme juuri ennen Pariisin-iskuja, pakolaistulvaa ja Kempeleen-raiskausta.

Karma puri meitä ahterista.

Me kaikki tiedämme jo, mikä maahanmuutossa pelottaa.

Minä en pystyisi samaan

Avainsanat

, , , , , ,

Kaksi vuotta.

Kului kaksi vuotta Suomessa ennen kuin puolisoni sai kutsun elämänsä ensimmäiseen suomalaiseen työhaastatteluun. Tänään jännitetään!

Ensimmäinen puoli vuotta odotettiin.

Kelan päätöstä sosiaaliturvaan kuulumisesta, TE-keskuksen virkailijan puheille pääsyä, TE-keskuksen ruuhkautuneita kieliopintojonoja, TE-keskuksen päätöstä kielikoulutukseen pääsystä.

Suomen valtion takaamaan integraatiokielikoulutukseen päästyään siippani on työskennellyt joka päivä sen eteen, että hänestä tulisi tämän yhteiskunnan täysivaltainen, työssäkäyvä jäsen.

Siippa suoritti kielikoulun parhain arvosanoin, meni työharjoitteluun päiväkotiin, sai työkokeilupaikan samasta päiväkodista. Puolen vuoden sopimuksen umpeuduttua hommasi itselleen toisen työkokeilupaikan toisesta päiväkodista.

Järkkäsi itselleen tarvittavat Kela-paperit, työsopimuksen ja rikosrekisteriotteen, suomeksi asioiden.

Kun päiväkoti oli heinäkuussa kiinni, siippa siirtyi kuukaudeksi toiseen päiväkotiin töihin. Kun suomalaiset lomailivat kesämökeillään, mies Pakistanista leikki pellavapäisten suomalaislasten kanssa hippaa tarhanpihalla.

Kesälomaa ei pitänyt päivääkään.

Tänään on ensimmäinen työhaastattelu. Toivoisin, että haastattelija näkisi videon siipasta leikkimässä päiväkotilasten kanssa. Hänet palkattaisiin siltä istumalta.

Sinä päivänä, kun siippa saa ensimmäisen kokopäiväisen suomalaisen työsuhteensa, hänen suuri unelmansa toteutuu. Hänestä tulee yhdenvertainen kantasuomalaisten kanssa.

Työssäkäyvä kansalainen.

Mitään muuta hän ei elämässä toivo.

Kuka näistä selvän ottaa?

Avainsanat

, , , , , , , ,

En minäkään tajuaisi tuon taivaallista sikheistä, shiiamuslimeista tai Eid-juhlasta, ellen olisi naimisissa Pakistanin punjabilaisen sunnimuslimin kanssa. Joka tosin ei paastoa, rukoile tai pidä ruokotonta hyveellisyyspartaa.

Kolmen vuoden muslimiliiton jälkeen on yhä vaikea muistaa, että kaikki arabit eivät ole muslimeja – ja toisinpäin. Vai miten se meni.

Ja mitä tekemistä niillä persialaisilla oli kaiken kanssa?

Nyt on hyvä hetki muillakin suomalaisilla päivittää ymmärryksensä muiden ihmisten uskonnoista, etnisistä taustoista (mitä sillä tarkoitetaan?) ja kansallisuuksista. Erityisesti jos joutuu käyttämään termejä päivätyössään.

Kun tämä eksoottinen maahanmuuttovyöry näyttää tulleen jäädäkseen.

Emme mekään haluaisi, että suomalaisista puhuttaessa esimerkiksi jonkinlaista määrittelemätöntä uusimaalaisuutta pidettäisiin hallitsevimpana kansallisena piirteenämme.

Tai mitä tahansa muuta määritelmää, joka Wikipediasta ensimmäisenä tulee kohdalle.

Yhden asian kohdalla minullakin loppuu kotona englannintaito kesken, tosin. En millään osaa kuvata siipalle ’pohjalaisuutta’.

Perhe on pahin

Avainsanat

, , , ,

28-vuotias lankoni kotona Pakistanissa on löytänyt mieleisensä morsiamen. Vanhemmat ovat vierailleet toistensa luona, ja molempien perheiden hyväksyntä liitolle on kovaa vauhtia löytymässä.

Nyt näissä hallitusneuvotteluissa tarvitaan enää vain yhtä mielipidettä: minun.

Anoppi kertoi Skypessä, että koska olen perheen vanhin miniä ja hänen ”ykköstyttärensä”, minun hyväksyntäni langon avioliitolle on kriittinen tekijä.

Herranjumala, minäkö ryhtyisin esteeksi nuoren miehen elämän ainoalle parisuhteelle! Valehtelen koska tahansa, että tyttö on oikein kaunis ja sukuumme vallan sopiva, olkoon mikä tahansa hevosennaama hyvänsä.

Kaiken huipuksi häitä ei kuulemma voida pitää ennen kuin minä purjehdin Suomesta paikalle.

Koska olen äärimmäisen haluton palaamaan Pakistaniin enää milloinkaan, tämä alkaa muistuttaa kannaltani tukalaa panttivankitilannetta. Liikaa valtaa, jota en halua.

Aasialaisten mielestä tällaiset tukahduttavat sukulaissuhteet ovat aivan normaaleja. Perheenjäsenet tuottavat ilon ja onnen lisäksi toisilleen äärimmäisiä pattitilanteita ja jatkuvaa konfliktia.

Suomalaisille tällaisen valta-aseman syntyminen suvuissa olisi mahdottomuus.

Täällä sukua nähdään vain äärimmäisessä pakkotilanteessa. Ainoa, mihin kasvavilla lapsilla syntyy kiihkeitä suhteita, ovat heidän joukkourheiluharrastuksensa.

Mieheni on vaikea ymmärtää, ettemme halustamme huolimatta koskaan kykene tapaamaan sukulaisiamme.

Vaikea sitä on minunkin käsittää.

Läheltä näkevät vain likinäköiset

Avainsanat

, , , , ,

Otimme siipan kanssa aikalisän avioliittoomme.

Yhdessäelo kantakaupunkilaisessa yksiössämme ei enää ollut millään mittarilla kivaa kummallekaan. Siippa vuokrasi huhtikuun alusta itselleen osuuden kimppakämpästä, minä jäin kotiin.

Mukaansa mies otti yhden matkalaukullisen tavaraa. Enempää hänellä ei ollut maahan muuttaessaankaan mukanaan.

Jos elämämme olisi tositelevisio-ohjelma Ensitreffit alttarilla, eikä tosielämän Tokat treffit alttarilla -avioliitto, tässä kohtaa pastori Kananen kysyisi meiltä: ”Tahdotteko jatkaa avioliittoa, vai tahdotteko erota?”

Vastaisimme, ettemme tiedä.

Haluamme roikkua siinä kuuluisassa löysässä hirressä nyt tovin. Tunnustella asioita rauhassa.

Tyhmempi luulisi, että aviomieheni islaminuskoisessa kotimaassa painostus avioliiton jatkamiseen olisi suurempi kuin täällä Suomessa. Minut on yllättänyt, miten moni suomalainen läheiseni haluaa meidän ehdottomasti pysyvän yhdessä, meni syteen tai saveen.

Joillekin se on niin tärkeää, että he suorastaan kieltäytyvät kuulemasta mitään muuta.

Ei persumultahallituksen tuomaa arvokonservatismia tarvitse pelätä. Se on jo täällä.

Meillä ei jaeta kotitöitä

Avainsanat

, , ,

”Aion pestä pyykkiä kaksi koneellista lähiaikoina”, siippa loihi lausumaan eräänä iltana kesken päivällisen.

Olin pudota tuolilta.

Mies, joka ei ole 1,5 vuoteen ”oppinut” käyttämään pesutupaamme, varaisi nyt itse pyykkivuoron ja pesisi kaksi koneellista vaatteitaan?!

Kun pyykkipäivä koitti, yksiömme lattialle ilmestyi kaksi pinoa. Toinen sisälsi lähinnä vaaleaa hienopyykkiä – ja punaisia puuvillasukkia. Toinen oli 60-asteista tummaa pyykkiä – ja minun hepeneitäni.

Ei ole vaikea arvata, kuka päätyi lajittelemaan siipan pyykit uudestaan. Olisi ollut muutakin tekemistä.

Edellisen pyykkioperaation jälkeen sain kuulla entiseltä talonmieheltämme, että siippa oli minulta salaa käynyt pyytämässä häneltä apua pesuohjelman valitsemisessa.

Meidän taloyhtiössämme edes aviomiesten vajavaiset kodinhoitotaidot eivät pysy salassa.

Meiltä kysytään usein kulttuurieroista

Avainsanat

, , , ,

5 ASIAA, JOITA MINÄ EN OSAA PUOLISON KOTIMAASSA

  1. Ruoan syöminen oikealla kädellä
  2. Huiviin verhoutuminen julkisilla paikoilla
  3. Sen tajuaminen, ettei nainen voi kulkea yksin kaupungilla.
  4. Sen tajuaminen, ettei nainen ylipäänsä kävele minnekään koskaan.
  5. Ventovieraiden tuijottamisen sietäminen

5 ASIAA, JOITA SIIPPA EI OSAA SUOMESSA

  1. Vaimon kädestä pitäminen kävellessä
  2. Keinussa keinuminen
  3. Uiminen
  4. Viinan juonti
  5. Salmiakin syönti

Monenlaisia ystävänpäiviä

Avainsanat

,

Helmikuun 14. päivänä aviopuolisoni kotimaassa papisto muistuttaa kansalaisille, että Pyhän Valentinuksen päivänä pitäisi juhlia Kunniapäivää – vastalauseena länsimaiselle haureudelle, kunniattomuudelle ja hävyttömyydelle.

Meillä kotona Suomessa ei juhlittu minkäänlaista haureutta.

Aamulla vain siipan aamiaislautaselta löytyi sydämenmuotoista suklaata. Minun lautaseni oli tyhjä. Kaikki punaiset ruusutkin olivat yhä kukkakaupassa.

Siippa oli päättänyt keskenään, että samalle viikolle osunut toisen etunimeni (!) nimipäivän juhlinta oli oleellisempaa kuin ystävänpäivän hössötys.

Enempää väärässä miesparka ei olisi voinut olla. Edes illalla väkipakolla ostettu sushiannos ei helpottanut tuskaani. Olo oli kuin lapsella, joka löytää joululahjapaketistaan isotädin kutomat pässinpäkkimät.

Tunsin itseni osattomaksi.

Onneksi ystävänpäivä tuli sunnuntaina, kun tapasin pitkästä aikaa vanhan ystävän. Tai puolikälyn, sillä kauan sitten historian hämärässä seurustelin hetken hänen veljensä kanssa.

Olen aina ajatellut, että ihmisten kuvailut siitä, kuinka hyvän ystävän kanssa voi jatkaa vaikka vuosien kuluttua juttua ”siitä, mihin se viimeksi jäi”, on pelkkää legendaa.

Enää en ajattele niin. Tämän vanhan ystävän tapaaminen vastasi kevyesti suurinta suklaarasiaa, jonka siippa olisi voinut kaupoista löytää.

Jätä Hesarini rauhaan

Avainsanat

, , , ,

Mieheni päivittäinen hössötys ajaa minut toisinaan raivohulluuden partaalle.

Olen enimmäkseen täysin vakuuttunut siitä, ettei aamuhesarin noutamiseen kerrostaloasunnon postiluukusta tarvita kahta ihmistä, mutta saatan toki olla pahasti väärässä.

Uskoakseni mieheni kotimaan kulttuurissa yhteinen tekeminen on arvo sinänsä, kollektiivisuus on välittämisen symboli. Hössötys tulee sivuoireena.

Appivanhempieni talossa pelkkään aamupaahtoleivän valintaan osallistuu vähintään neljä ihmistä. Keskustelu asiasta on runsasta, eikä kukaan kuuntele toisia. Informaation välitys ei ole tapahtumalle leimallista.

Tehokkuus, vähäeleisyys ja olennaisen erottaminen alkavat mielessäni hahmottua yhä selvemmin suomalaisiksi – vai pohjoismaisiksi? – piirteiksi.

Puolisoni on silmiinpistävän huono erottamaan, mikä kulloisellakin hetkellä on olennaista; omien hiusten sukiminen vai tulipalon sammuttaminen.

Hänen mielestään suomalaiset puolestaan ovat ihmeellisiä: kykenevät rakentamaan talonsa, siivoamaan huushollinsa, kasvattamaan lapsensa ja keskustelemaan yhteiskunnallisista asioista päivällispöydässä henkeä vetämättä.

Samalla kun pystyttävät pihalleen savusaunaa ja virkkaavat taaperolleen päiväpeittoa.