Avainsanat
aino frilander, helsingin sanomat, journalismi, oikeakielisyys, simon anholt, suomen kieli
Älkää ymmärtäkö väärin: minä rakastan Hesaria. Vaikka olisin sellaisissa finanssiongelmissa, että joutuisin harkitsemaan isoäitini myymistä, tilaisin silti Helsingin Sanomat aamiaispöytääni.
Onneksi molemmat isoäitini lukevat aamulehtiään jo autuaammilla metsästysmailla.
Mutta. Olen toimittaja, ja minua ottaa päähän, kun kollegat muokkaavat alamme ammattikäytäntöjä omituiseen suuntaan.
Eikä tässä ole kyse vain minun mielipiteestäni, vaan lukijoista. Ovatko he ansainneet sen, että rapautamme journalistista kielenkäyttöä?
Jos opettaisin yhä lehtikirjoittamisen perusteita Espoon työväenopistossa, ottaisin Hesarin tämänpäiväisen jutun ”Mitä hyötyä Suomesta on muille?” keskustelunaiheeksi. Armoitettu kollegani Aino Frilander on nimittäin tehnyt erikoisen kielellisen valinnan ja lisännyt keskelle haastateltavansa, Simon Anholtin kommenttia hakasulut selittämään tämän kiroilua.
Miksi kusessa-sana on Hesarin toimittajan mielestä niin kamala, että siihen tarvitaan lapselliselta kuulostava huomautus: [Anholt kiroilee aika paljon.]?
Miksei toimittaja valinnut vapaasti suomentaen kommenttiin neutraalimpaa sanaa ”pulassa”? Tai ”nesteessä”, jos haluaisi olla omituinen? Mutta hakasulkuja omituisempaa ei ole.
Sitä paitsi, miksi Anholtin kiroilua pitää ylipäänsä selittää lukijalle? Kun ei lukija kuitenkaan kuule sitä.
Armoitettu toimituspäällikköni Otavamedian lastenlehtiyksikössä aikoinaan vastasi esimiehensä syytöksiin liiasta kiroilusta: ”Vitut kiroilen.”